Agilityn turvallisuus on ollut tässä ainakin tämän vuoden aikana tapetilla useammalla keskustelupalstalla useamman kerran. On puhuttu kontaktien lähestymiskulmista, järjettömistä hyppykulmista, este turvallisuudesta ja niin edelleen. Itselläni oli alku vuodesta eräänlainen agilitymasennus, kun koiria alkoi loukkaantumaan enemmänkin lähipiiristä ja koirakoista, joita olen seurannut. Mietin, että mitä ihmeen järkeä tässä lajissa on?
Soran kanssa asiat ollaan tehty alusta asti tarkoituksella hitaasti. Puolen vuoden iässä käytiin agilityn pentukurssilla, joka onneksi jätettiin kesken ja keskityttiin taas perusasioihin: kasvamiseen, kropan hallintaan, palkkaamisen harjoitteluun ja kunnon kehittämiseen. Ohjatuissa treeneissä alettiin käydä vasta, kun vuoden ikä oli tullut täyteen ja silloinkin tehtiin varovasti. Kontaktit ja kepit tulivat treeniin mukaan vasta tämän vuoden puolella, eli Soran lähestyessä kahta ikävuotta.
Välillä hidas eteneminen on harmittanut ja olen manannut, kun ei ole tehty enempää. Mutta. Agility ei ole meidän koko elämä. Mitä sitten, jos mun aksakoira on kisakunnossa vasta 3-vuotiaana tai yli? Shelttien kanssa voi kisata suhteellisen pitkään, kunhan vain pitää kunnosta huolta. Monet harrastajat sanovat koiran olevan parhaimmillaan 5-6-vuotiaina. Ei meillä ole mikään kiire.
Agility on älyttömän rankka laji, mikä tulee aina välillä unohdettua. Koirien huolto on tärkeää ja edelleen näen oman "pohjatyöni" olevan puutteellista. En osaa sanoa, onko koirilla hyvä kunto vai ei. Ne eivät varmasti saa kaikista ideaaleinta ravintoa. Me ei liikuta tarpeeksi monipuolisesti eikä jumpata eikä tehdä mitään. Mutta ainakin meidän treenimäärät on kohtuullisia ja viikkoon kuuluu myös täysi lepopäivä.
Kaikkien agilitya harrastavien kannattaisi miettiä joskus omia niin sanottuja lajiin kuulumattomia tekemisiä. En voi painottaa liikaa terveystutkimuksia. Neron uusintakuvaus tuli ihan viime tinkaan ja pahemmilta vaurioilta vältyttiin, vaikka jouduttiinkin jättämään rakas laji pois. Entä jos oltaisiin jatkettu sokeasti ja vuoden kuluttua mulla olisi koira, jonka täytyy syödä kipulääkkeitä joka päivä pärjätäkseen. Lisäksi fyssarit ja osteopaatit on oikeasti tarpeellisia urheilijakoiralle. Ei ihmishuippu-urheilijatkaan käy tekemässä vaan kisasuoritusta ja lajitreeniä.
Suosittelen kaikille luettavaksi TÄÄLTÄ löytyvän blogitekstin. Eriomainen teksti agilityn toisesta puolesta. Minut se sai taas ainakin ajattelemaan ja toivottavasti myös monet muut! Minkään ei kuitenkaan pitäisi olla tärkeämpää eläinten kanssa harrastaessa kuin eläimen turvallisuus. Totesinpahan taas vaan olevani onnekas, kun treenaamme Lotan hallilla erinomaisissa olosuhteissa. Ja että Suomessa laji on kehittynyt myös turvallisemmaksi, vaikkakin ehkä välillä jo liian haastavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti