Mikä on tää jatkuva hyvä aksafiilis?

En tiedä, oliko se loma vai jo aikaisempi tietoinen asenteen muutos, mutta meillä oli taas ihan superkivat aksatreenit! Tuossa välillä jo tuntui, ettei koko lajissa ole mitään järkeä ja tuli mietittyä, että kuka hullu tätä tekee. En osannut nähdä Sorassa kuin sen, ettei se tee samalla intensiteetillä, vauhdilla ja tahdolla kuin Nero. Viime kesän jälkeen on ollut välillä todella turhauttavaa, kun ei voinutkaan jatkaa osaavan oikeasti kolmosiin valmiin Nerpan kanssa. Kisarutiinien harjoittelu uuden koiran kanssa, taitotaso, kontaktit ja sitten vielä se, ettei Soraa vaan ole kiinnostanut samalla tavalla ovat kaikki olleet vähintään kertaalleen (useammin) suhteellisen lannistavia juttuja. Kaikista tyhmintä on ollut jättää Nero kerta toisensa jälkeen kotiin, vaikka se niin kovasti tahtoisi.

Mutta nyt on kivaa! Sora tekee hyvin ja juoksee ja on innoissaan. Se näyttää oikeasti siltä, että vitsi agility on hauskaa, mikä on tietenkin kaikista tärkeintä tässä tai missä tahansa muussakin koiraharrastuksessa. Koiralla pitää olla kivaa ja sen pitää olla motivoitunut, muuten missään ole mitään järkeä. Tekemisen täytyy olla myös ohjaajalle mielekästä, koska harrastamisen, tekemisen ja hauskanpidon vuoksi agilitya pitäisi harrastaa.

Kepeiltä harjoiteltiin pois päin käännöstä putkeen. Pienen hinkkauksen jälkeen toimi ihan kivasti, joskin Soran keppejä pitää vahvistaa vielä paljon. Puomi oli oikein hyvä, jokaisella kerralla. Sopuli tiesi mihin juosta ja missä pitää pysähtyä.

15-16 ja 16-17 välit ohjasin alkuun takaaleikkauksilla, kunnes totesin että hyvin ehtii tekemään myös persjätön. Ensin tein vain ensimmäiseen puolenvaihtoon persjätön ja toiseen takaaleikkauksen, mutta vähän paremmalla lähetyksellä ja kunnon liikkeellä sain ihan helposti tehtyä molempiin väleihin persjätön. Toimi kyllä tosi hyvin. Lopussa vielä leijeröin kepit ja käänsin putkijarrun ja pakkovalssin avulla vielä viimeiselle esteelle.

Niin kuin ylempänä sanoin, jäi tosi hyvä fiilis. Ajattelin että josko tässä nyt oikeasti suuntaisi taas sinne kisoihin. Ensi sunnuntaina on vielä treenit, joten yritetään päästä tekemään aata ja maanantaina on sitten hallimestikset.

Kivusta ja sen seurauksista

Koirat ovat eläimiä, jotka elävät täysin ihmisen armoilla. Ne on jalostettu palvelemaan ihmistä, tekemään töitä ja miellyttämään omistajiaan. Villeinä eläessään koirat ovat näytelleet ”kovaa” koska pieninkin heikkouden merkki on saattanut johtaa elämän loppumiseen.

Nämä molemmat seikat tekevät koirasta eläimen, joka ei tahdo näyttää kipuaan. Sen lisäksi koira ei osaa myöskään sanoa omistajalleen, että nyt vähän kolottaa tai että nyt sattuu kunnolla. Koiran omistaja on täysin oman koiranlukutaitonsa varassa. Nopeasti iskevän viiltävän kivun huomaa yleensä helpommin. Jos koira kiljaisee, eiköhän meistä jokainen ymmärrä jotain käyneen. Mutta hitaasti ilmaantuvaa, koko ajan voimistuvaa kipua voi olla vaikea tunnistaa.

Nero ei pystynyt eilen istumaan. Se yritti istua, mutta meni saman tien maate ja makuuasennosta pudottautui heti oikean lonkan päälle. Tämä toistui pari kertaa peräkkäin. Kun itse pyysin Neroa istumaan, se istui, vaikka näin että sitä sattuu. Kohtaus meni kuitenkin suht nopeasti ohi ja Nerppa jatkoi touhujaan ihan samalla lailla kuin ennenkin. Mutta itse säikähdin aivan tajuttomasti.
Tästä lähti ajatussarja liikkeelle. Onko jotain muuta erilaista tapahtunut viimeisen kolmen kuukauden aikana, eli sen jälkeen kun Nero kävi kuvattavana? Vaikka olen kuinka kytännyt koiraa ja analysoinut suurin piirtein jokaista askelta, olen saattanut olla huomaamatta jotain tai en ole yhdistänyt sitä nimenomaan kipuiluun.

Nero on nukkunut entistä enemmän takajalat taakse työnnettyinä. Aina se on niin tehnyt, mutta nykyään se ei makaa oikeastaan ikinä normaalissa makuuasennossa. Lisäksi se on viihtynyt huomattavan paljon kyljessä kiinni verrattuna sen turkin paksuuteen. Yleensä sillä tulee saman tien kuuma. Se aristaa heijastinliivin aukaisemista. Oikeastaan koko takapää alkaa olla vähän arkaa aluetta. Hoitaminen ei ole kivaa, eikä takajalkojen rapsutus. Tänään näytti olevan myös alaselkä kiellettyä aluetta. Suihkussa se nostaa aina oikean takajalan kokonaan ilmaan, kun suihku osuu jalan sisäpuolelle/lonkkaan. Jalkoja kuivatessa oikea takajalka on usein kevennetty. Se laukkaa ehkä aavistuksen vähemmän vapaana ollessa. Ravissa takajalkojen liikerata on ehkä lyhentynyt.

Mutta lopun aikaa se on pöhkö oma itsensä. Maanantaina se leikki yksin lelullaan varmaan tunnin. Tiistaina käytiin uimassa ja mikään ei olisi voinut olla parempaa. Se leikkii edelleen Soran kanssa ulkona ja viikonloppuna niillä oli taas painimatsi, joka kesti enemmän kuin hetken. Se juoksee ihan yhtä tyhmänä vastaan ja hyppii ja pomppii ja riehuu. Edelleen se treenaisi varmasti ihan mitä vaan. Tänään aamulenkillä Nero spurttaili ja yritti haastaa Nallea leikkimään ja Soran kanssa ne juoksivat täysillä ympäriinsä.

Ongelma on, ettei Nero osaa kertoa että nyt sattuu. Se ei osaa sanoa että tänään pitää ottaa rauhallisemmin ja syödä särkylääkettä niin kuin ihmiset osaavat. Nerolla ei ole myöskään ”otetaan rauhallisemmin” moodia. Se tekee täysiä tai ei ollenkaan. Melkein nauratti kun ihmiset sanoivat että voithan sä tehdä sen kanssa agilitya sellaisena höntsäilynä ja kevyemmin. Neron kanssa höntsäilyä ei ole olemassa, varsinkaan agilityssa. Se tekee aivan täysiä sen mitä tehdään tai sitten se ei tee ollenkaan. Ja ihan varmasti kaikki tekeminen on sen mielestä niin kivaa, että mahdollinen kovakin kipu unohtuu sen aikana. Olen itsekin pelannut jalkapalloa rikkinäisellä nilkalla ja huomannut pelin jälkeen, etten voi astua. Koiralla tämä on vielä paljon vahvempi ominaisuus. Nerokin tekisi luultavasti töitä vaikka jalka katkenneena.

Onko sitten oikein antaa koiralle kipulääkkeitä, jolloin se ei varo kipeää kohtaa senkään vertaa? Ehkä jollekin rauhallisemmalle yksilölle sopii, mutta Nerpalle luultavasti ei. Kuuriluontoisesti saattaisin ehkä kokeilla, mutta jatkuvassa käytössä ei olisi mitään järkeä. Nero paahtaa muutenkin menemään täysin reikäpäänä, niin mitä jos sitä ei sattuisikaan ollenkaan ja se vetelisi pitkin maita ja mantuja entistä kovempaa, koska se pienikin muistutus ettei jokin ole kunnossa on puudutettu. Lonkkavika ei tule kuitenkaan koskaan parantumaan vaan se pahenee koko ajan.

Mistä päästäänkin viimeiseen aiheeseen, eli milloin liika on liikaa. Olen aina sanonut, että mun koirat lähtee saappaat jalassa. Niitä ei pidetä loputtomiin vaan sen takia, etten halua niistä itse luopua. Kyllä koiran elämän pitää olla elämisen arvoista. Sitä lopullista pistettä on vaan niin järkyttävän vaikea määritellä. Silti omistajan kuuluu päästää koira pois silloin kun on sen aika.

Nerolla on rokotusten aika ihan nyt käsillä, joten keskustellaan samalla eläinlääkärin kanssa lonkista. Lisäksi soitan kuvanneelle eläinlääkärille, että mites nyt, kun oireet ovat selkeästi lisääntyneet, vaikka kesällä puhuttiin, ettei Nero ainakaan silloin olisi tarvinnut esimerkiksi niitä kipulääkkeitä. Se mitä tehdään sen jälkeen on vielä arvoitus, mutta pakostihan tässä alkaa miettiä sitä omalta kannalta kaikista surullisinta ratkaisua.

Täältä löytyy artikkeli joka kertoo koiran kivusta ja sen tunnistamisesta. Kaikkien koiran omistajien pitäisi lukea ainakin jotain aiheeseen liittyvää.

Paljon kivaa tekemistä

Pari päivää on tullut juostua paikasta toiseen ihan urakalla. Viikonlopun vietin Kirkkonummella kokoushotelli Majvikissa kasvattajan peruskurssilla. Olen jo pari vuotta miettinyt käyväni kurssin ja nyt osui saumaan, jolloin oli oikeasti mahdollista osallistua. Oli kyllä ainakin minulle hyödyllinen ja mielenkiintoinen kurssi. Paljon oli tuttua asiaa ja ihan maalaisjärjellä ajateltavia, mutta hirveästi myös uutta. Kasvatuksen taustat (terveystutkimukset, geenit, eettiset asiat, JTO) olivat aikalailla hallussa, mutta käytännön tuntemus ontui. Mutta nyt on siitäkin paljon tietoa!

Lähinnä kävin kurssin yleissivistävinä opintoina, mutta seuraava koira voisi olla sijoituspentu ja haluan mahdollisimman paljon tietoa kaikesta. (Ja onhan se pakko myöntää, että monta erilaista hienoa kennelnimeä on mietitty, vaikkei edes rotua ole vielä päätetty :D) Se mikä minua vähän jopa järkytti, oli etteivät montakin pentuetta jo kasvattaneet ihmiset olleet koskaan kuulleet jalostuksentavoiteohjelmasta. Itse olen lukenut shelttien, perrojen, bortsujen, aussejen ja kelpien JTOt kokonaan ihan pelkästä mielenkiinnosta ja saadakseni lisää tietoa roduista. Jotenkin omituista, että ihmiset, joilla on jo ollut pentueita eivät ole kiinnostuneita asiasta. Ei vaan ymmärrä.

Sunnuntain treeneissä käytiin tekemässä Soran kanssa puomia. Naksuttelin alastuloa ja koko ajan parani. Nostin koiran puomille. Jos se saa itse juosta puomille ja pyörähtää ympäri, Sorppa osaa, mutta toi hahmotus on vielä hankalaa. Oma liike vaikuttaa vissiin vielä jonkun verran. Pysähtyminen on hankalaa, jos itse jatkan matkaa. Kuulemma pysähdyin aina samassa kohtaa ja otin saman verran askeleita puomin loppumisen jälkeen. Pitää ottaa huomioon myös omalla ajalla treenatessa. Tehtiin myös etupalkalla, koska oli koutsi auttamassa. Eiköhän se sen joskus opi, jos vaan tehdään.

Maanantaina oltiin Soran kanssa Timo Rannikon koulutuksessa, mutta kirjoitan siitä oman postauksen, kunhan vaan saan videon editoitua.

Tiistaina Nero pääsi ensimmäistä kertaa uimaan! Pieni perro meinasi kokonaan revetä, kun lähdettiin ihan kahdestaan ja vielä kun päädyttiinkin uimalaan. Hyvin Nerppa ui ja kivaa sillä tuntui olevan. Sai juosta ensimmäistä kertaa pallon perässä kuvien jälkeen ja sen kyllä huomasi. Söpsönen pieni hassu koira ♥ Jolla on muuten aivan valtavasti karvaa. Uimavauhtiin karvan määrä vaikutti selvästi, mutta olipahan parempi lihaskuntotreeni :D Hauskaa oli!

Ajattelemisen aihetta

Agilityn turvallisuus on ollut tässä ainakin tämän vuoden aikana tapetilla useammalla keskustelupalstalla useamman kerran. On puhuttu kontaktien lähestymiskulmista, järjettömistä hyppykulmista, este turvallisuudesta ja niin edelleen. Itselläni oli alku vuodesta eräänlainen agilitymasennus, kun koiria alkoi loukkaantumaan enemmänkin lähipiiristä ja koirakoista, joita olen seurannut. Mietin, että mitä ihmeen järkeä tässä lajissa on?

Soran kanssa asiat ollaan tehty alusta asti tarkoituksella hitaasti. Puolen vuoden iässä käytiin agilityn pentukurssilla, joka onneksi jätettiin kesken ja keskityttiin taas perusasioihin: kasvamiseen, kropan hallintaan, palkkaamisen harjoitteluun ja kunnon kehittämiseen. Ohjatuissa treeneissä alettiin käydä vasta, kun vuoden ikä oli tullut täyteen ja silloinkin tehtiin varovasti. Kontaktit ja kepit tulivat treeniin mukaan vasta tämän vuoden puolella, eli Soran lähestyessä kahta ikävuotta.

Välillä hidas eteneminen on harmittanut ja olen manannut, kun ei ole tehty enempää. Mutta. Agility ei ole meidän koko elämä. Mitä sitten, jos mun aksakoira on kisakunnossa vasta 3-vuotiaana tai yli? Shelttien kanssa voi kisata suhteellisen pitkään, kunhan vain pitää kunnosta huolta. Monet harrastajat sanovat koiran olevan parhaimmillaan 5-6-vuotiaina. Ei meillä ole mikään kiire.

Agility on älyttömän rankka laji, mikä tulee aina välillä unohdettua. Koirien huolto on tärkeää ja edelleen näen oman "pohjatyöni" olevan puutteellista. En osaa sanoa, onko koirilla hyvä kunto vai ei. Ne eivät varmasti saa kaikista ideaaleinta ravintoa. Me ei liikuta tarpeeksi monipuolisesti eikä jumpata eikä tehdä mitään. Mutta ainakin meidän treenimäärät on kohtuullisia ja viikkoon kuuluu myös täysi lepopäivä.

Kaikkien agilitya harrastavien kannattaisi miettiä joskus omia niin sanottuja lajiin kuulumattomia tekemisiä. En voi painottaa liikaa terveystutkimuksia. Neron uusintakuvaus tuli ihan viime tinkaan ja pahemmilta vaurioilta vältyttiin, vaikka jouduttiinkin jättämään rakas laji pois. Entä jos oltaisiin jatkettu sokeasti ja vuoden kuluttua mulla olisi koira, jonka täytyy syödä kipulääkkeitä joka päivä pärjätäkseen. Lisäksi fyssarit ja osteopaatit on oikeasti tarpeellisia urheilijakoiralle. Ei ihmishuippu-urheilijatkaan käy tekemässä vaan kisasuoritusta ja lajitreeniä.

Suosittelen kaikille luettavaksi TÄÄLTÄ löytyvän blogitekstin. Eriomainen teksti agilityn toisesta puolesta. Minut se sai taas ainakin ajattelemaan ja toivottavasti myös monet muut! Minkään ei kuitenkaan pitäisi olla tärkeämpää eläinten kanssa harrastaessa kuin eläimen turvallisuus. Totesinpahan taas vaan olevani onnekas, kun treenaamme Lotan hallilla erinomaisissa olosuhteissa. Ja että Suomessa laji on kehittynyt myös turvallisemmaksi, vaikkakin ehkä välillä jo liian haastavaksi.

Motivaatiosta

Eilen jäi treenit väliin, kun olin Oulussa pääsykokeissa, mutta tällaista ajatustyötä tuli tehtyä matkoilla :)

Nero on ollut aina todella helppo koira motivoida tekemään töitä. Se rakastaa leikkimistä ja leluksi kelpaa aivan mikä tahansa, kunhan annan luvan leikkiä sillä. Olen palkannut sitä lenkeillä kepeillä, kävyillä, hanskoilla ja hihnalla. Treeneissä meillä on useampi lelu mukana, joskin vain yhtä käytetään. Seuraamisen harjoittelussa on käytetty valtavaa puolen metrin patukkaa oikeassa kainalossa, jotta olen saanut katseen oikeaan suuntaan ja innon tekemiseen. Nykyään seuruuta voi harjoitella myös millä tahansa muulla lelulla. Aksassa käytetyimmät palkat ovat itsetehdyt narulelut. Ne on helppoja; voi laittaa taskuun, rytätä käteen, jättää eteen. Lisäksi niitä voi heittää ja repiä, kumpi tapa sattuukan olemaan parempi. Kaiken lisäksi niitä on kiva ja halpa tehdä.

Nerpsukka on myös erittäin pallohullukoira. Pallo otetaan palkaksi aksassa vain, jos haen oikeastaan "yli"virettä. Ja mielellään jos ollaan ulkona, koska toi pöhkö koira menee sen pallon perässä kunnes saa sen kiinni. Tähän asti on onneksi välttänyt esteet ja hallien seinät. Kun me aloitettiin aksa, palkkasin pallolla. Varsinkin pelottavammat esteet, kuten pussi ja keinu ollaan saatu toimimaan pallon avulla. Keinua tykkään palkata edelleen pallolla, varsinkin jos suoritus on alkanut jälleen tulemaan epävarmaksi. Pallo kuitenkin joutui aika nopeasti sivuun aksasta, koska silloin Nero ei enää kuunnellut ohjausta vaan halusi pallon. Nykyään pystyn palkkaamaan pallolla, mutta harvemmin teen niin. Narupallo olisi varmaan ihan kätevä juttu.

Nerosta on tullut myös ahne koira. Ennen sitä ei voinut namit paljoa kiinnostaa, ruokaa jäi kuppiin ja muutenkin se söi elääkseen, ei elänyt syödäkseen. Nykyään kelpaa ruokanappulat treeninameina. Olen pari kertaa tokoillut aamuruuat kokonaisuudessaan ja hyvin on tehty töitä. Enää ei myöskään kuppiin jää ainoatakaan nappulaa, vaikka ennen Nero saattoi paastota parikin päivää putkeen. Erikoisherkut eivät tosiaan kelvanneet ennen treeneissä, jos oltiin leikitty ensin. Nepsu jopa sylki pois lihapullaa, joilla palkkasin sitä kontakteilta.

Kaiken kaikkiaan Nero on erittäin helppo koira motivoida. Se tekee töitä tekemisen ilosta ja ihan vain syystä, että pääsee tekemään. Kaikki ylimääräinen palkka on plussaa ja kyllä sitä palkataankin. Palkkauskin on helppoa, sillä kelpaa lelu tai rätti tai nami. Kuolleelle lelulle mennään aivan yhtä lujaa kuin heitetylle ja Nero vielä tuo lelun kuin lelun uudestaan käteen revittäväksi tai heitettäväksi. Helppoa.

Sitten on tapaus Sora. Sopulille olen opettanut leikkimistä nyt päälle kaksi vuotta, eikä sitä edelleenkään ihan hirveästi kiinnosta. Kotona leikkii jo ihan ookoo, pitää kiinni, repii takaisin ja jopa juoksee pallon/lelun perään ja ottaa sen suuhun ja joskus harvoin palauttaa sen. Treeneissä leikki ei kelpaa palkaksi. Ja täytyy myöntää, että en palkkaa treeneissä tarpeeksi lelulla, koska haluan motivaation olevan erittäin korkealla ja vauhdin täysillä. Soralle parhaat lelut ovat täytteettömät pehmolelut.

Namien perään Sora on ollut aina. Sille kelpaa lihapullat ja nakit ja juusto. Eniten olen käyttänyt sen kanssa juustoa ja erilaisia leivän päälle laitettavia leikkeleitä. Sora on kuitenkin röyhkeä koira, ja tarvitsen etupalkan kanssa apupalkkaajan, joka nappaa palkan tarvittaessa pois. Tätä pitäisi tietenkin harjoitella ja työstää, jotta Sora oppisi tekemään töitä palkan läheisyydessä ja ampuisi palkalle vasta luvalla. Nameja ei voi myöskään heittää lelun tapaan, ja joihinkin kohtiin heitettävä/liikkuva palkka vaan sopii paremmin. Tähän ollaan keksitty ratkaisuksi namimasuhippo, johon kuitenkin tarvitsee tietyn kokoisia namipaloja, koska muuten ne eivät tule ulos/tulevat ulos heitettäessä.

Ruuasta Sora ei niin piittaa, joskin senkin ruokahalu on parantunut viime aikoina. En voi kuitenkaan treenata sitä ruokanappuloiden kanssa, koska haluan taas sen motivaation olevan korkealla. En myöskään tahtoisi aina syöttää lisäaineellisia ja suolaisia nameja. Ja niiden tekeminen on rasittaavaa, laiska kun olen :D Olenkin miettinyt, josko siirtäisin Soran raa'alle, jotta voisin huoletta palkata koiraa ruualla. Se aiheuttaa sitten omanlaisia uusia ongelmia, mutta eiköhän niihin jotain ratkaisuja keksitä.

Soran motivointi ei ole ihan yhtä helppoa kuin Neron. Se ei tee työtä niinkään työnteon tai minun eteeni, vaan palkan. Mikä on ihan ookoo, kunhan sitä olisi helpompo palkata. Tässä kuitenkin alkaa muotoutumaan jo mieleen, mitä haluan seuraavalta koiralta. Rakastan Nerossa sitä, että se tekee töitä niin kauan kuin töitä on, vaikka tappiin asti. Sora on taas erittäin helppo arkikoira, jolla kestää hermot missä tahansa tilanteessa. Sora osaa rauhoittua kotona, Nerokin osaa, mutta välillä sillä jää kierrokset turhan korkealle varsinkin jos ollaan treenattu enemmän. Sora on rohkea, ei pelkää, eikä muista jos jotain pahaa tapahtuu. Tykkään enemmän kevyt rakenteisista koirista, kuten Sora ja lisäksi Sora on tutkitusti terve. Sheltin turkki on mielestäni käytännöllisempi, jos sitä olisi himpun verran vähemmän. Nero on helpompi pitää vapaana ja se on vähän pehmeämpi ohjaajalle. Sora ei vahdi, Nero ei räksytä turhaa innostuessaan, Soralla ei vuoda pää ärsyttävänä vikinänä.

Jos nämä ominaisuudet yhdistää, lähimpänä on ehkä bordercollie? Tai epätyypillinen sheltti :D Olen aina nauranut, että Nero on bc perron vaatteissa, sillä on maaninen katse ja asennot ja muitakin ominaisuuksia. Koiraharrastajalla on varmaan koko ajan silmät ja korvat auki sitä seuraavaa aktiivista harrastuskoiraa varten. Se täsmälleen oikea pentu, kun voi olla vaikea löytää. Jos mietin järjellä, minulle seuraava pentu tulisi kysymykseen aikaisintaan joskus 2-3 vuoden päästä. Silloin pennulle jäisi aikaa kasvaa ja oppia ja olisi kaksi kisakoiraa koko ajan. Ensisijaisesti toivon jo olemassa oleville koirille pitkää, tervettä ja ihanaa elämää.