Kivusta ja sen seurauksista

Koirat ovat eläimiä, jotka elävät täysin ihmisen armoilla. Ne on jalostettu palvelemaan ihmistä, tekemään töitä ja miellyttämään omistajiaan. Villeinä eläessään koirat ovat näytelleet ”kovaa” koska pieninkin heikkouden merkki on saattanut johtaa elämän loppumiseen.

Nämä molemmat seikat tekevät koirasta eläimen, joka ei tahdo näyttää kipuaan. Sen lisäksi koira ei osaa myöskään sanoa omistajalleen, että nyt vähän kolottaa tai että nyt sattuu kunnolla. Koiran omistaja on täysin oman koiranlukutaitonsa varassa. Nopeasti iskevän viiltävän kivun huomaa yleensä helpommin. Jos koira kiljaisee, eiköhän meistä jokainen ymmärrä jotain käyneen. Mutta hitaasti ilmaantuvaa, koko ajan voimistuvaa kipua voi olla vaikea tunnistaa.

Nero ei pystynyt eilen istumaan. Se yritti istua, mutta meni saman tien maate ja makuuasennosta pudottautui heti oikean lonkan päälle. Tämä toistui pari kertaa peräkkäin. Kun itse pyysin Neroa istumaan, se istui, vaikka näin että sitä sattuu. Kohtaus meni kuitenkin suht nopeasti ohi ja Nerppa jatkoi touhujaan ihan samalla lailla kuin ennenkin. Mutta itse säikähdin aivan tajuttomasti.
Tästä lähti ajatussarja liikkeelle. Onko jotain muuta erilaista tapahtunut viimeisen kolmen kuukauden aikana, eli sen jälkeen kun Nero kävi kuvattavana? Vaikka olen kuinka kytännyt koiraa ja analysoinut suurin piirtein jokaista askelta, olen saattanut olla huomaamatta jotain tai en ole yhdistänyt sitä nimenomaan kipuiluun.

Nero on nukkunut entistä enemmän takajalat taakse työnnettyinä. Aina se on niin tehnyt, mutta nykyään se ei makaa oikeastaan ikinä normaalissa makuuasennossa. Lisäksi se on viihtynyt huomattavan paljon kyljessä kiinni verrattuna sen turkin paksuuteen. Yleensä sillä tulee saman tien kuuma. Se aristaa heijastinliivin aukaisemista. Oikeastaan koko takapää alkaa olla vähän arkaa aluetta. Hoitaminen ei ole kivaa, eikä takajalkojen rapsutus. Tänään näytti olevan myös alaselkä kiellettyä aluetta. Suihkussa se nostaa aina oikean takajalan kokonaan ilmaan, kun suihku osuu jalan sisäpuolelle/lonkkaan. Jalkoja kuivatessa oikea takajalka on usein kevennetty. Se laukkaa ehkä aavistuksen vähemmän vapaana ollessa. Ravissa takajalkojen liikerata on ehkä lyhentynyt.

Mutta lopun aikaa se on pöhkö oma itsensä. Maanantaina se leikki yksin lelullaan varmaan tunnin. Tiistaina käytiin uimassa ja mikään ei olisi voinut olla parempaa. Se leikkii edelleen Soran kanssa ulkona ja viikonloppuna niillä oli taas painimatsi, joka kesti enemmän kuin hetken. Se juoksee ihan yhtä tyhmänä vastaan ja hyppii ja pomppii ja riehuu. Edelleen se treenaisi varmasti ihan mitä vaan. Tänään aamulenkillä Nero spurttaili ja yritti haastaa Nallea leikkimään ja Soran kanssa ne juoksivat täysillä ympäriinsä.

Ongelma on, ettei Nero osaa kertoa että nyt sattuu. Se ei osaa sanoa että tänään pitää ottaa rauhallisemmin ja syödä särkylääkettä niin kuin ihmiset osaavat. Nerolla ei ole myöskään ”otetaan rauhallisemmin” moodia. Se tekee täysiä tai ei ollenkaan. Melkein nauratti kun ihmiset sanoivat että voithan sä tehdä sen kanssa agilitya sellaisena höntsäilynä ja kevyemmin. Neron kanssa höntsäilyä ei ole olemassa, varsinkaan agilityssa. Se tekee aivan täysiä sen mitä tehdään tai sitten se ei tee ollenkaan. Ja ihan varmasti kaikki tekeminen on sen mielestä niin kivaa, että mahdollinen kovakin kipu unohtuu sen aikana. Olen itsekin pelannut jalkapalloa rikkinäisellä nilkalla ja huomannut pelin jälkeen, etten voi astua. Koiralla tämä on vielä paljon vahvempi ominaisuus. Nerokin tekisi luultavasti töitä vaikka jalka katkenneena.

Onko sitten oikein antaa koiralle kipulääkkeitä, jolloin se ei varo kipeää kohtaa senkään vertaa? Ehkä jollekin rauhallisemmalle yksilölle sopii, mutta Nerpalle luultavasti ei. Kuuriluontoisesti saattaisin ehkä kokeilla, mutta jatkuvassa käytössä ei olisi mitään järkeä. Nero paahtaa muutenkin menemään täysin reikäpäänä, niin mitä jos sitä ei sattuisikaan ollenkaan ja se vetelisi pitkin maita ja mantuja entistä kovempaa, koska se pienikin muistutus ettei jokin ole kunnossa on puudutettu. Lonkkavika ei tule kuitenkaan koskaan parantumaan vaan se pahenee koko ajan.

Mistä päästäänkin viimeiseen aiheeseen, eli milloin liika on liikaa. Olen aina sanonut, että mun koirat lähtee saappaat jalassa. Niitä ei pidetä loputtomiin vaan sen takia, etten halua niistä itse luopua. Kyllä koiran elämän pitää olla elämisen arvoista. Sitä lopullista pistettä on vaan niin järkyttävän vaikea määritellä. Silti omistajan kuuluu päästää koira pois silloin kun on sen aika.

Nerolla on rokotusten aika ihan nyt käsillä, joten keskustellaan samalla eläinlääkärin kanssa lonkista. Lisäksi soitan kuvanneelle eläinlääkärille, että mites nyt, kun oireet ovat selkeästi lisääntyneet, vaikka kesällä puhuttiin, ettei Nero ainakaan silloin olisi tarvinnut esimerkiksi niitä kipulääkkeitä. Se mitä tehdään sen jälkeen on vielä arvoitus, mutta pakostihan tässä alkaa miettiä sitä omalta kannalta kaikista surullisinta ratkaisua.

Täältä löytyy artikkeli joka kertoo koiran kivusta ja sen tunnistamisesta. Kaikkien koiran omistajien pitäisi lukea ainakin jotain aiheeseen liittyvää.